Kevät 2017

Parikuukautta mennyt niin sanotusti hiljaiselossa. Tsekin hallimestaruuskisat menivät (huhtikuun ensimmäisinä päivinä) nappiin, jonka jälkeen oli aivan hirveä hinku päästä ulos reenaamaan kautta varten. Italian aurinko jo kutitteli unissa, ja odotus oli kova.

Noh, influenssahan siinä iski heti turnauksen jälkeisenä päivänä. Ajattelin että onneksi nyt, eikä esimerkiksi viikon päästä, kuvittelin paranevani ennen lähtöä. Muut lähti lauantaina kohti Italiaa, mä jäin sängynpohjalle. Tulehdusarvot olivat viikon puolivälissä niin korkeat, eikä kuume pysynyt edes lääkkeiden avulla alhaalla, että sairaalahan siinä kutsui. Keuhkokuume. Oh no. Onneksi mulla on maailman ihanin Äiti, joka tuli laittamaan mulle ruokaa (tsekin sairaalan ruoat: valkoista leipää, perunaa, uppopaistettua kanaa, ja etikkaista kurkkua. Ihme jos noilla eväillä joku voi edes parantua) ja mikä tärkeintä, pitämään seuraa. Viikon viimeisinä päivinä maattiin vierekkäin vuoteella (ei äiti kipeäksi tullut, eihän äidit ikinä?! vaan istuminen alkoi olla liikaa), ja naurettiin aivan pöhköille jutuille. Yksin viikko olisi varmasti ollut elämäni kauhein, mutta yhdessä pääsiäinen meni ihan hauskasti, ainakin näin jälkeenpäin muistellessa.

Sairaalaviikon jälkeen matkustin suomeen sairastamaan taudin loppuun. Antibiottikuuria oli viikko jäljellä. Ensimmäiset päivät jatkoin makaamislinjalla, istuminenkin oli liian rankkaa. Yhtenä päivänä huomasin lukevani hesaria, istualtaan! Siitä alkoi paraneminen. Hitaasti mutta varmasti.

Sairaana ollessa ärsytti suunnattomasti että miksi juuri minä, miksi nyt, oli turhauttavaa kun missään vaiheessa ei tuntunut että olisi edellistä päivää parempi olo. ”paraneeko tästä edes” Onneksi oli äiti, joka jaksoi (vaikka väkisin 😃) pistää mut ajattelemaan positiivisesti. Palautuminen oli henkisesti aika rankkaa. (en ole ikinä loukkaantunut/ollut muussa kuin flunssassa) Oli outoa kun kävelylenkin jälkeen seuraavana päivänä oli jalat kipeät. Puntilla ei jaksanut kyykätä juuri mitään, jopa rentouttava jooga otti koville. Eka juoksulenkki oli tuskaa.

Biitsireenit. Heh, ekoissa en osunut palloon. Tai no osuin, ne sinkoili käsistä sinne tänne. Näin oletinkin käyvän. Olinhan ekaa kertaa ulkona, enkä ollut puoleentoista kuukauteen edes koskenut palloon. Tiesin että taidot ovat tallella, vähän vaan piilossa lihasmuistin,  tai minkä ikinä,  syövereissä.

Niina palasi italiasta pienelle breakille. Leiri oli muiden pieniä loukkaantumisia lukuunottamatta ollut onnistunut,  eli melko rankka. Tuo puolitoista kuukautta oli varmaan pisin aika kymmeneen vuoteen kun ei oltu nähty. Oli siis paljon juteltavaa kun vietettiin helsingissä päivä Gloryfyllä käynnin ja viisumihakemusten merkeissä.

Sitten suuntasimme takas Prahaan! Oli niin ihana nähdä biitsiperhettä pitkästä aikaa! Ja päästä auringon alle reenaamaan! Niin mieletön fiilis.

Vähän alkoi takaraivossa kolkuttelemaan Moskovan karsinta. Koitin silti pysyä armollisena itselleni. Loppuviikosta alkoi tuntua jo melko hyvältä lukuunottamatta pitkien pallorallien jälkeistä hengästymistä, ja joitakin ”oksia”. Usein tuuleen tottuminen on vienyt enemmän aikaa, joten oli ihana huomata että tälläkertaa ei! Ehkä se on iän mukna tuleva etu että ei tarvitse koko lajia oppia uusiksi joka kesän alussa?

Anyways! Matka kohti Moskovaa alkoi. Siistiä! Toinen World tourin karsinta, ja itsevarma fiilis! Ehdittiin reenatain muutama päivä, ja reenit sujui hyvin. Kaikki oli hyvin kunnes: Ruokamyrkytys. Sehän tästä puuttui. Peliä edeltävänä iltana söin pilalle menneen wräpin. En tajunnut asiaa kun vasta aamulla kun oli ihan hirveä olo. Käytiin aamureeneissä, ne meni ihan kohtuullisen okei. Kämpille tullessa vessanpönttö oli kaveri… Siitä kentälle! Eka erä oli suht hyvää, ja alkuun adrenaliini peitti huonon olon ja energiattomuuden melkein täydellisesti. Meillä oli ekassa erässä eräpallokin! Mitä ei kuitenkaan käytetty hyväksi… Toisessa erässä kuvotti ja heikotti aika lailla. Oli vaikea pystyä keskittyä peliin, ja se näkyi varsinkin vastaanotossa. Nousi vähän miten sattuu eikä siitä saanut kunnolla rakennettua hyökkäystä. Turnaus loppui siihen. Tästä opin, että kannan omat ruoat jokaiseen paikkaan, senverran herkkä maha kun mulla on. (tai edes tarkistan että ruoka mitä syön on syöntikunnossa…)

Ei reissu kuitenkaan turha ollut, (pelikokemuksen lisäksi) päästiin reenaamaan brassi parin kanssa, ja pelaamaan Itävaltaa ja Romaniaa vastaan harjoituspelit. Meni ihan mielettömän hyvin! Nälkä kesää ja tulevia turnauksia kohti kasvoi entisestään!

Tuleva viikko menee harjoitellessa perusjuttuja, ja valmistautumalla U22 Euroopanmestaruuskisoihin! Suuntana siis Itävalta, Baden 😉 Be tuned, aktivoidutaan taas somen puolella ja kerrotaan kuulumisia useammin. Huonoina hetkinä ei aina jaksa jakaa huonoja fiiliksiä, vaikka se onkin osa urheilua, ja elämää ylipäätään. Koitetaan jakaa nekin reippaammin tästä eteenpäin.

Ida